Ymmärtäisin, jos meillä ei olisi ollut yhteistä aikaa tai tilaisuuksia, mutta kun asia ei ole niin. Hitto, tiedän varmaksi, että hänen on täytynyt lähteä kämpästä viimeistään tasan tunti minun jälkeeni. Eli siis toisin sanoan hän on avannut selaimen samalla hetkellä, kun minä olen sulkenut oven perässäni.

Meillä olisi ollut aamulla aikaa, meillä olisi ollut eilen illallakin aikaa eikä mitään! Alan pikkuhiljaa vakuuttumaan siitä, että minussa on jotain vikaa, etten näinä päivinä kelpaa enää mitenkään muutoin kuin lateksimekossani, kun aikaisemmin tein vaikutuksen ihan minkälaisena tahansa.

Tänäänkin hän nousi sängystä valmiusalttiina eikä yrittänyt edes peitellä sitä, muttei siltikään antanut minun suudella kiihkeästi vaan keskittyi kahvinjuontiinsa. Tunnen itseni niin arvottomaksi nyt. Olisi edes ensimmäinen kerta, mutta kun ei. Tämä on jatkunut jo liian kauan, mutta aina, kun mainitsen asiasta jotain, saan vastaukseksi vain muminaa siitä, miten sanomani ei pidä millään tapaa paikkaansa.

Tämän vuoden puolella olemme harrastaneet seksiä lähes poikkeuksetta korkeintaan kerran viikossa, usein ei sitäkään. Explorerin sivuhistoriassa on melkein joka päivän kohdalla pornovideoiden osoitteita.

Minä tarvitsen rakkautta. Tykkään naida, ei sitä auta kieltäminen, mutta minä tarvitsen rakkautta. Että minut otetaan rauhassa ja keskittyen, jokaista soluani kaivaten enkä ole sitä saanut. Mikään ei murhaa itsetuntoani niin kuin viikon aikana selaushistoriaan tallentuneet useammat kymmenet pornovideoiden webbiosoitteeet, kun minä joudun tyytymään suukkoihin ja lyhyisiin halauksiin ja kun jokaikinen yritykseni torjutaan tylysti ja jyrkästi, jotenkin liian varmasti.

Viimeisen viikon ajan tilanne on vain pahentunut: hän ei siedä eikä ymmärrä enää, miksi en tarkkaan pysty selittämään tunnepurkauksiani. Yleensä pidempiaikaisille huonoille kausille on aina selitys ja nyt, kun sellaista löydy muusta kuin hänen mukaansa heikosta tekosyystä on hän myös kyllästymisen lisäksi hieman peloissaan. Mikä kaiken läpikäymämme jälkeen voi olla niin paha, etten voi sitä hänelle ääneen sanoa?

Tekee pahaa, kun hän ei uskoa minua, mutta samalla olen itse siihen syypää. Olen monesti pitkittänyt tärkeiden asioiden kertomista pelkästään, koska pelkäsin reaktiotaan - yhtä poikkeusta lukuunottamatta täysin syyttä suotta - ja nyt käyttäytymisestäni on saatu mitta täyteen.

Ei siinä mitään, osaan hyvin kuvitella, miksi. Tällä kertaa ei ole kyse siitä, että jotain on käynyt tai joutuisin tuottamaan pettymyksen. Nyt kaikki pyörii sen ympärillä, voinko jäädä tänne vielä kesän jälkeenkin vai joudunko palaamaan takaisin Suomeen. Tiedän, ettei hän luota haluni aitouteen jäädä tänne, kun taas minä näen kaiken tämän ainoastaan puhtaana pelkona. Leikkiminen on loppu, nyt tehdään vakavia päätöksiä ja kannetaan antamiemme lupausten tuoma vastuu. Toisinaan sormukseni tuntuu kovin painavalta eikä aivan turhaan: ilman sitä olisin innoissani kotiinpaluusta.

Mutta ei kaikki niin ankeata ole. Vietän tyytyväisenä iltani kainaloonsa käpertyneenä televisiota katsoen tai lukien. Saan suukkoja päälaelleni ja toisinaan leukani jopa nostetaan, jotta hän ylettää suulleni asti. Kävelemme käsi kädessä ja etunimeni sijasta kuulen hellitelynimiä. Yhdessäoleminen on kevyttä emmekä tarvitse sanoja täyttämään tilaa. Ösin kääntyessäni hän kääntyy mukana, jottei menettäisi kosketuskontaktia.

Eniten risoo se, että tuo kapistus ostettiin, että voitaisiin yhdessä pelata ja käsi sydämellä vannoi, ettei historiani toistaisi itseään: että minun ei tarvitsisi vain istua vieressä ja katsoa, kun hän hakkaa ohjauskapulaa. Jos kaivan kirjan esiin, saan mulkaisun, että miten mä nyt sillä tavalla itseni suljen häneltä. Ihan kuin hän hirveän läsnä olisi.

Sen sijaan makuuhuoneen puolella tapahtuu taas. Enää en saa niitä kuluneita tekosyitä väsymyksestä ja muusta vastaavasta, vaan lakanat heiluvat kahdelta yöllä, vaikka töihin pitäisi kuudelta herätä. Mutta ilman hänen läsnäoloaan en voi kunnolla rentoutua, en päästää itsestäni irti ja minä en siitä niin paljoa irti saa. Etenkin, kun naimme sen sijaan että rakastelisimme.

Sunnuntaina polttaessamme alastomina tupakkaa hän heitti, että nyt on tehnyt ihan kaikkea kanssani, olisiko aika etsiä uutta peliin ja tiedän, että se oli vitsiksi tarkoitettu, mutta silti yksin nukkumaan mennessäni tunsin oloni yksinäiseksi. Enkä voi uskoa, miten huomaamaton kommentti se häneltä oli, etenkin näihin aikoihin!

En ole verisesti loukkaantunut, sillä tiedän taas jälleen ottavani kaiken hieman liian vakavasti. Meihinhän minun pitäisi luottaa eikä siihen, mitä alitajuntani yrittää väkisin uskotella. Tiedän stressaavani ja siksi kaikki on niin pirun vaikeata ja epämukavaa. Eikä se auta, että tämän vuoden puolella en muista tehneeni juurikaan mitään hänen kanssaan. Syntymäpäivänsä oli, mutta sen lisäksi..

Hän ymmärtää tilanteen ja lupasi, että lauantaina sään ollessa hyvä, ajamme noin neljä tuntia tämän maan lämpimään osaan ja syömme maailman parasta grillattua kanaa, istumme järven rannalla ja ajamme illalla takaisin. Viime ajoista kertoo kai aika paljon se, että olen valmis pettymään.

Ikävöin häntä jatkuvasti ja olen huolestunut, kun kaikki, kaikki, muistuttaa minua hänestä.

En silti voinut olla olematta liian väsynyt ja pettynyt suhtautumaan haluamallaan tavalla maanantai-iltana, kun odotin kotiin onnellista ja tyytyväistä miestä, mutta päädyin itkemään kolme tuntia niin kovasti, että päätä särki vielä seuraavankin päivänä. Ainoa lohdutus oli se, että hänellä oli taatusti huonompi olo kokonaisen viskipullon jälkeen.

Mutta minä selvisin, hänkin. Vieläkin aina meitä miettiessäni, mieleni palaa ensimmäisiin oikeisiin treffeihimme, kun rankan yön jälkeen tapasimme kaupungilla. Muistan, miten pelotti pitkiin aikoihin hyvällä tavalla ja miten en jostain syystä jännittänyt sosiaalisia kykyjäni ollenkaan, niin kuin minulla normaalisti on tapana.

Vein hänet teelle isoon ketjuun ja häntä nauratti: luuli meidän saavan tavallista Liptonia tai vastaavaa eikä siis ensiksi ymmärtänyt intoani. Muistan sen, miten innoissaan hän oli siitä teepallosta (lehtiä sidottuna yhteen, joka hitaasti avautuu kuumassa vedessä) ja miten yllättynyt olin siitä, etten saanut tuhahdusta tai naureskelevaa kommenttia lapseninnostani. Muistan, miten en pystynyt keskittymään sanomisiinsa, koska olemuksensa oli niin kiehtova ja miten huomaamattani unohduin silmiinsä niin, etten huomannut vastata kysymyksiinä. Hän sulki silmänsä aina puhuessaan, nauroi lempeästi, kun takeltelin sanoissani. Se hän on minulle, se on hänen ytimensä ja tiedän sen, sillä olen nähnyt sen useasti ensimmäisen kerran jälkeenkin, usein jopa selkeämmin ja voimakkaammin kuin silloin.

Kai se on osasyy siihen, miten minä jäin kotiin väsymyksen riivaamana, mutta annoin luvan lähteä yhteisen kaverimme syntymäpäiville huolimatta vähäisestä yhdessä vietetystä ajasta viimeaikoina. Enkä minä ole edes katkera, en millään muotoa surumielinen. En uhrannut jotain korvaamatonta enkä anna kaikkeani, koska niin hyvän tyttöystävän kuuluu tehdä. En minä ole hyvä tyttöystävä eikä asia paremmaksi muutu, jos sellaista teeskentelen, mutta minä tunnen meidät - sekä yksilöinä että yksikkönä - ja alan pikkuhiljaa oppimaan luottamaan siihen.

Luulin aina, että parisuhteessa minun täytyisi pistää itseni pantiksi tavalla, joka ei minulle sovi. Kuin en olisi missään vaiheessa tarpeeksi hyvä, ellen todistaisi, että pystyn todella mukautumaan toiseen niin hyvin, että sovimme yhteen. Jos rehellisiä ollaan, sellaisia ovat kaikki aikaisemmat ihmissuhteeni olleet eikä niiden toinen osapuoli koskaan edes yrittänyt todistaa minulle asioiden olevan toisin.

Koen itseni onnekkaaksi, kun minulta ei odoteta mitään muuta kuin sitä, mitä tarjoamaan pystyn. Minusta on ihanaa, kun minulle suututaan, kun joskus olen uhrautumassa, tekemässä päätöksen, joka ei oikeastaan ole minun päätökseni vain se, mitä luulen minulta odotettavan. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin rakastetuksi kuin silloin, kun hän seisoo naamani edessä ja käskee olemaan rehellinen.

En pyydä jäämään, vaikka kai pitäisi, kun sillä ei oikeasti ole merkitystä. En käske lähtemään, kun tarvitsen vierelleni. Kaikki tämä suhteessa siihen, mitä hän tarvitsee ja kaipaa. Me sovimme yhteen - ei sitä tarvitse sen paremmin sanoa.

Mulle riittää pikkuhiljaa. Mun täytyy olla olemassa, mulla täytyy olla sen verran väliä, että jos nyt onkin päättänyt lähteä kaljalle kavereidensa kanssa, että on sen verran kunnioitusta, että soittaa tulevansa myöhemmin. Hän tietää, että se on okei. Hän tietää, että vihaan tätä odottamista täydessä tietämättömyydessä ja että olen todella, todella saanut tarpeekseni.

Lauantaina pääsin näkemään kahden viikon työtuloksen, mutta juhli onnistumistaan ja hyvin tehtyä työtä muiden parissa. Minulle lyötiin vain avaimet kouraan ja neuvottiin, missä auto on. Moimoi, nähdään huomenna sitten jossain vaiheessa.

Istuin autossa hiljaa, vaikka muu seurue yritti ylläpitää keskustelua ja liittää minutkin siihen. Menin sänkyyn pettyneenä ja aivan liian väsyneenä ja odotin koko päivän, että se soittaa olevansa valmis. Kello kuusi illalla, hurraa! Rakkaudenosoituksena sain pikapanon syötyämme illallista ja kaksi sekuntia orgasminsa jälkeen kuorsasi merkkinä sikeästä unesta.

En ole aikoihin ollut näin yksinäinen, näin pettynyt, näin ulalla kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu. Ja kun en tiedä, mistä on kyse, saa mielikuvitukseni täyden vallan rakentaa kaikki pahimmat skenaariot siitä, mistä tässä nyt on kyse. Helvetti, mulla on sormus sormessa vasta neljä kuukautta, ei mun pitäisi pelätä nyt, että yhtäkkiä minussa onkin jotain vikaa.

Odotan vielä tunnin ja jos hän ei ole siihen mennessä tullut, minä lähden. Tiedoksi kaikille poikaystäville: kännykkä pidetään päällä ja jos viivästytte, ilmoitatte siitä heti, kun tiedätte. Säästytte paljolta eikä tyttöystävän tarvitse kärvistellä oman mielikuvituksensa armoilla.

Eilen avasin taas oven ja sain suudelman, en mitään suukkoa. Sitten olin taas unohdettuna, kun töitä oli vielä tekemättä. Katselin ilmeitänsä, keskittymistään ja tunsin itseni pehmeäksi. Hän pyysi odottamaan vierellään, kunnes on valmis, jotta voisimme mennä yhdessä nukkumaan (teemme sitä nykyään liian harvoin: samaan aikaan sänkyyn meneminen, yhdessä nukahataminen). Lupasi tunnissa viimeistään olevan valmis, joten istuin silmät ristissä sohvalla ja katsoin naurettavaa elokuvaa, Sudden Death. Tunnin päästä riisuin kelloni ja kaiken muunkin ja kipusin sänkyyn. Hän hihkaisi hyvää yötä ja sydämeni upposi.

En saanut nukahdetuksi, kun olin liian kiireinen suremaan. Hän vihdoin tullessa viereeni sain suukon niskaan ja me rakastimme. Olimme kauniita ja intiimejä, niin lähellä, että unohtaa ympäröivän maailman kokonaan. Huomista ei ole ja millään muulla ei ole väliä - riittää, kun hänen kätensä kiipeilevät vartalollani.

Heräsin yksin ja tunnen itseni taas tyhjäksi. En malta odottaa huomista, että tämä on viimein ohi. Että näiden viikkojen jälkeen hän on olemassa muunakin kuin työtätekevänä stressisäkkinä. Että olisin enemmän olemassa hänellekin.

Hän kömpi ylös kahta tuntia myöhemmin ja kysyi nätisti lupaa pelata hieman ennen kuin tehdään yhtikäs mitään. Mikäs siinä, kunhan sitten kanssa painutaan jonnekin tästä kämpästä. Kello oli melkein seitsemän illalla, kun hän laski konsolin ohjaimen käsistään. Siinä ajassa olin ehtinyt kyllästyä enemmän, turhaantua ja muuttua vaarallisella tavalla levottomaksi. Olin aikalailla räjähtämispisteessa siinä vaiheessa, kun hän sanoi jäävänäsä sittenkin kaikkein mieluimmin vain kotiin loppuilllaksi.

Katsoimme televisiota, pelasimme flipperiä tietokoneella ja huipensimme päivän valvomalla melkein kahteen, kun televisiossa pyöri Blockbusterina The nightmare on Elm Street. Vasta siinä vaiheessa pystyin käpertymään rauhallisena kainaloonsa. Heitin peiton yllemme ja olin melkein tyyni.

En vain ymmärrä, miksi hänelle oli yhtäkkiä niin tärkeätä, että minäkin jäin seurakseen tänne, kun olisin aivan yhtä hyvin voinut painua ulos muutamaksi tunniksi ja tulla sitten takaisin. Hän katsoi, kun en löytänyt mukavaa asentoa missään, pyörin ympäriinsä, napsuttelin mustekynää sillä ärsyttävällä tavalla ja poltin tupakkaa melkein ketjussa. Siinä vaiheessa, kun sain jopa itsenikin yllättävän itkukohtauksen, hän huolestui jostain syystä ja pyysi kainaloonsa, mutten siinäkään viihtynyt muutamaa minuuttia kauempaa.

Hän yritti kutitella ja aloittaa painimatsia kanssani, muttei sekään muuta kuin ärsyttänyt. Pojot yrittämisestä, mutta tiettyinä hetkinä minut kannattaa vain jättää suosiolla rauhaan. En ymmärrä, miksi hänen piti väkisin yrittää, kun itse oli niin väsynyt ja laiska, ettei edes jaksanut nousta sohvalta vessassa käydäkseen. Kai se oli sitä kuuluisaa toisen huomioonottamista.

Tänään on luojan kiitos taas työpäivä, joskin lyhyt sellainen, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Lisäksi olen hankkinut itselleni muutakin ohjelmaa. Tuurilla saatan olla jopa jotain normaalia muistuttava iltaan mennessä.

Valitsimme vuoronperään musiikkikappaleita soitettaviksi niin kuin teimme usein kesällä. Nauroimme ja lauloimme, kunnes hän vakavoituu, nostaa minut makuuasennosta ylös ja sanoo Babe, we need to talk now, we have a serious problem ja meikäläisellä sydän hakkaa miljoonaa. Miten hän nyt tällä tapaa, ei hän nyt voi ja kai hän näki sen ilmeestäni (niin kuin aina kaiken). I don't really know how I should say this.. Tappava hiljaisuus. I think we need to buy SingStar!

Se nauroi itsensä kipeäksi enkä minä jäänyt kakkoseksi. Näitä aikoja minulla on ollut ikävä. Että toisen seurassa voi noin vaan rentoutua. Ketä kiinnostaa, jos tukka on likainen ja istut sohvalla t-paidassa, alushousuissa ja sukissa, mitä sen on väliä? Juodaan, nauretaan ja nautitaan.

Hän kaivoi jostain esille vedenkestävän tussin ja käski piirtämään vartalolleen. Kysyin, josko saisin kirjoittaa, piirtäminen kun ei koskaan ole minulta sujunut, mutta se kiellettiin. Minun on kuulemma aika kasvaa I Can't -vaiheestani pois ja tehdä huolimatta siitä, olenko aikaisemmin kokeillut ja jos olen, olenko osannut. Että enää en saa ujostella, en piiloitella itseäni. Nauroin ja piirsin rumasti, mutta tajusin myös, ettei sillä ole väliä, jos tarkoituksena on pitää hauskaa. Nauroin ja se oli kai pääasia, sitä hän kai tarvitsi enemmän kuin mitään muuta. Että edes minä olen jaloillani. Että minä vastaan kaikuna hyvään oloonsa, vaikkei hän samaa pystyisi minulle tällä hetkellä tekemään.

Hän maalasi vuorollaan minut ja kiipesimme sänkyyn. Koska kärsin naistenvaivoista, tarkoituksena oli ainoastaan hieman halailla ja suudella ennen nukahtamista, mutta kun viime kerrasta on nyt jo melkein kaksi viikkoa, lopettaminen oli vaikeata. Pyörimme sängysä kuin hullut, peitto lensi lattialle hyvin äkkiä ja suutelimme kaikkien näiden huonojen aikojen edestä. Huuleni rohtuivat ja hänen henkensä salpautui, kun vihdoin sai taisteltua t-paitani pois päältäni ja minusta tuntui hyvältä. Ei sittenkään johtunut minusta, ihan kuin minun ei sitä pitäisi jo tässä vaiheessa tietää.

Pyörimme, suutelimme, nuolimme ja päädyimme lopulta siihen, että hän kiipesi ylleni ja hinkkasi itseään minua vasten, kunnes turhautui ja masturboimme yhdessä. Olin ylpeä itsestäni, sillä todella pelkäsin, että jossain vaiheessa se kaikki alkaa taas tuntumaan epämukavalta ja minun täytyy lyödä jarrut pohjaan. Todistaa taas, etten pysty rentoutumaan ja että koko elämäni muodostuu säännöistä ja kahdesta kategoriasta: asiat, joita voin tehdät ja asiat, joita en voi tehdä.

Pitkästä aikaa hän suostui nukahtamaan kainalooni. Se on minulle merkki siitä, että hän tarvitsee minua, sillä yleensä hän tekee kaikkensa, jotta kaikilla muilla olisi hyvä ja turvallinen olo itsestään piittaamatta. Silitin tukkaa ja heräsin samasta asennosta, mihin nukahdin.

Aurinko paistoi ja luoja, miten kaunis hän onkaan. Sydäntä särki, kun hänkin heräsi niin syntisen aikaisin ja tänään on sentään yövuorossa. Poltettiin aamutupakka yhdessä, naurettiin Family Guylle ja nyhvättiin tyytyväisinä toisissamme kiinni. Kun hän sitten viimein lähti, halasi hän tiukasti ja kuiskasi korvaani pehmeällä äänellä, miten minua rakastaa. Tiedän, ettei sellaista sovi joka päivälle odottaa enkä edes haluaisi, mutta viime kerrasta oli jo ihan liian kauan.

Oloni on keventynyt ja pelkästään tämän avulla jaksan taas vaikka kuukauden sitä samaa mustuutta, jossa hän tuntuu tällä hetkellä uivan. Minä osaan ja uskallaan tarttua tilaisuuksiin ja tätä ihmissuhdetta ei mikään minulta vie pois.

Tätä on vaikea muotoilla sanoiksi. Tiedän, miltä se tuntuu, mutta en saa mitään siitä vedettyä ulos asti. Viimeisein kolmen viikon ajan olemme nähneet päivittäin ja joka päivä hänen istuessa vieressäni minulla on niin järkyttävä ikävä häntä. Yritän keskustella, mutten saa mitään vastakaikua, en saa mitään takaisin. Se on kyllä vieressäni: ottaa kainaloon, silittää hajamielisesti tukkaa ja antaa satunnaisen suukon, muttei se ole läsnä.

Noin viikko sitten sain tarpeekseeni. Hän istui huoneen toisessa päässä lattialla täysin sulkeutuneena viskipullo kourassa ja minä sohvalla tupakkaa ketjussa polttaen, satunnaisten hysteeristen itkukohtauksien kiusaamana. Mutta me keskustelimme. Sattui kuulla kaikki se ja samalla minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä ja myöntää todeksi kuulemani.

Minä en ole itseni. Minä piiloudun asioiden taakse antaakseni pahalle ololleni tekosyyn. En pysty pitämään hauskaa, en rentoutumaan ja jopa hänenkin seurassaan kuvittelen, että nyt täytyy tehdä vaikutus, unohtaa kaikki se, mitä olen. Hänellä on tarpeeksi vaikeaa ilmankin. Se, miten kaiken paino kerääntyy harteilleen on tarpeeksi eikä hän jaksa enää etsiä minua tuhansien kasvojeni alta. Hän keskittyy yksinkertaisiin asioihin, kuten hengittämiseen, aamulla heräämiseen, töihin ja sitten kotiin tullessaan sulkee mielellään aivonsa, koska mikään siitä, mikä päänsä sisällä tällä hetkellä möyryää ei ole tarpeellista.

Ja me rakastamme toisiamme. Me odotamme maailman loppuun asti toisiamme ja niinä hetkinä, kun kohtaamme, kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta - ja niin paljon kuin se minuun sattuukin - , ei myöskään viimeinen. Jotenkin sitä luulee, että tähän tottuisi, mutta vaikka tunnenkin kaavan ja vaikka kuinka osaankin näitä kausia odottaa, olen aina varma, että tällä kertaa kyse on jostain muusta.

Lisäksi minua vaivaa se, että tämän vuoden puolella olemme harrastaneet seksiä yhteensä alle kymmenen kertaa. Eikä syy ole minussa, kaikkea muuta. Hän käyttää naisten tekosyitä: väsyttää, päätä särkee, ei nyt kulta jne. Ensin loukkaannun, sitten tunnen oloni arvottomaksi kunnes pääsen vihdoin siihen vaiheeseen, kun pidän itseäni maailman suurimpana ja inhottavimpana lutkana, kun tyrkytän itseäni sillä tavalla ja sietäisin hävetä itseäni. Siinä vaiheessa ei ole enää mikään ihme, ettei häntä haluta.

Vakuutan kaiken olevan hyin, sillä en jaksa toistaa samaa liutaa aina kerta kerran jälkeen. Minua kyllästyttää joka ilta toistaa melkein samat lauseet, itkeä siitä samasta syystä ja sitten nukahtaa lohdutettuna lämpimään kainaloon ainoastaan käydäkseni saman uudestaan seuraavana iltana läpi. Minua ärsyttää se, miten ärsytän häntä tällä. Hän ymmärtää, ei se sitä ole, mutta tiedän, miten rasittavaa se on. Hitto vieköön, olenhan itsekin saanut jo itsestäni tarpeeksi!

Mutta paineet kasvavat ja mitä kauemmin seuraavaan kertaan taas on, sitä enemmän paineita minulla on suoriutua. Minä olen se epävarma tyttö, makuuhuoneessa mietin, voiko näin tehdä, olenko minä nyt halpa ja helppo. Mitä kauemmin seuraavan kertaan on, sitä useampia askeleita otan taaksepäin itseluottamukseni kanssa. Amsterdamista ostetun latexmekon näkeminen saa aikaan kylmiä väreitä ja pelkään, että pakotan hänet taas peiton alle lähetyssaarnaajaan, kun vasta annoin ensimakua siitä, mihin kaikkeen parhaimmillani pystyn.

Olisi paljon helpompaa, jos täytyisi luottaa vain häneen, mutta se ei valitettavasti riitä enkä minä voi missään vaiheessa taata, että minulla luottamus itseeni riittäisi.

Joimme muutaman drinkin yhdessä, tanssimme ja hän ajoi minut kotiin. Sain numeron ja annoin omani vastalahjaksi. Huterin askelin rappuset ylös, kaatuminen sängylle enkä uskonut sitä, miten rento olin. Miten koko ruumiini rukoili minua luottamaan tähän mieheen ja sillä hetkellä peli oli minun osaltani selvä.

Sillä hetkellä jätin taakse ne kuukaudet, jotka vietin väärässä asunnossa aivan väärässä kainalossa epämukavasti ja aina jotain sellaista peläten, mille en voinut nimeä antaa. Vietin aikaani yrittäen olla mukavasti kainalossa, jossa joku luu tuntui aina painavan terävästi minua jonnekin pienestä koostani huolimatta. Sinne jäi, kiitos ja näkemiin.

Aamulla heräsin tekstiviestiin Good morning :) How r u? ja kaksi tuntia myöhemmin olin matkalla kaupungin keskustaan. Näytin suosikkipaikkani tässä kaupngissa, joimme teetä, söimme pienessä perheravintolassa, jossa saa ehkä maailman parasta pastaa ja kävelimme kävelimme kävelimme. Ensitreffimme kesti 10 tuntia emmekä edes huomanneet ajankulua ennen kuin yhtäkkiä oli säkkipimeää.

Lähtiessäni parkkitalon edessä hän tarttui minua käsistä ja lauloi Led Zeppeliniä. Siitä hetkestä lähtien minuun ja yhteisiin hetkiimme on maalattu kiinni niin monia lauluja, että ne hiipivät aina selkäni taakse ja yllättävät juuri oikeilla hetkillä.

Seuraavana päivänä ajoimme yli tunnin autolla toiseen kaupunkiin kävelläksemme tämän maan toisen kuuluisan joen varrelle. Joimme teetä, poltimme tupakkaa ja annoimme auringon lämmittää selkiä.

Viime vuoden helmikuun ensimmäisestä päivästä lähtien olen oppinut ja opettanut. Meillä on kärsivällisyyttä ja toivoa. Me rakastamme kahdella kielellä, joista kumpikaan ei ole minun, mutta hiljakseen olen alkanut omimaan niitä. 

On vaikea ymmärtää, että minulle ei pitänyt käydä näin. Minun ei pitänyt rakastua, ei nähdä sellaista määrää potentiaalia, mitä yhtäkkiä seisoi silmieni edessä kahdella jalalla. Minun piti viettää rento vuosi ulkomailla ja sen jälkeen palata kotiin ja jatkaa elämääni siitä, mihin sen jätin. Mutta kaksi kuukautta ensitapaamisemme jälkeen matkustin melkein tunnin ainoastaan voidakseni istahtaa viereensä vartiksi. Sanat sylkäisin suustani kohtuullisen huolettomasti, jotenkin liiankin varmasti. Babe, I'm gonna stay for one more year.  Sain tiukan halauksen, jonka jälkeen vakavalla naamalla varmistettiin, ettei se johdu ainoastaan hänestä, että oikeasti viihdyn täällä, että voisin kuvitella tekeväni sen ilman häntä.

En kestänyt lähteä sydän särkyneenä siis jäin. Hintaa maksan koko ajan, lasken viikkoja ja heikoimpina hetkinä jopa päiviä siihen, että viimein pääsen johonkin eteenpäin. Että voin jättää lapsenvahtimiset jollekin toiselle, että voin unohtaa säännöt ja rajoitukset. Että olisi edes jotain näyttöä siitä, että etenen vielä johonkin. Paikallisen yliopiston hakupaperit odottavat pöydällä.