Kaikki menee hyvin, mutta yksi asia rasittaa minua niin suunnattomasti. Aina, kun tulen tänne niin, ettei hän ole paikalla, on hän jättänyt nettiselaimen auki ja mikäs muu minua tuijottaa vastaan kun pornosivusto. Olenhan nainen, en voi olla tarkistamatta sivuhistoriaa ja bädääm - näyttäisi noin puolen tunnin sessiolta.

Ymmärtäisin, jos meillä ei olisi ollut yhteistä aikaa tai tilaisuuksia, mutta kun asia ei ole niin. Hitto, tiedän varmaksi, että hänen on täytynyt lähteä kämpästä viimeistään tasan tunti minun jälkeeni. Eli siis toisin sanoan hän on avannut selaimen samalla hetkellä, kun minä olen sulkenut oven perässäni.

Meillä olisi ollut aamulla aikaa, meillä olisi ollut eilen illallakin aikaa eikä mitään! Alan pikkuhiljaa vakuuttumaan siitä, että minussa on jotain vikaa, etten näinä päivinä kelpaa enää mitenkään muutoin kuin lateksimekossani, kun aikaisemmin tein vaikutuksen ihan minkälaisena tahansa.

Tänäänkin hän nousi sängystä valmiusalttiina eikä yrittänyt edes peitellä sitä, muttei siltikään antanut minun suudella kiihkeästi vaan keskittyi kahvinjuontiinsa. Tunnen itseni niin arvottomaksi nyt. Olisi edes ensimmäinen kerta, mutta kun ei. Tämä on jatkunut jo liian kauan, mutta aina, kun mainitsen asiasta jotain, saan vastaukseksi vain muminaa siitä, miten sanomani ei pidä millään tapaa paikkaansa.

Tämän vuoden puolella olemme harrastaneet seksiä lähes poikkeuksetta korkeintaan kerran viikossa, usein ei sitäkään. Explorerin sivuhistoriassa on melkein joka päivän kohdalla pornovideoiden osoitteita.

Minä tarvitsen rakkautta. Tykkään naida, ei sitä auta kieltäminen, mutta minä tarvitsen rakkautta. Että minut otetaan rauhassa ja keskittyen, jokaista soluani kaivaten enkä ole sitä saanut. Mikään ei murhaa itsetuntoani niin kuin viikon aikana selaushistoriaan tallentuneet useammat kymmenet pornovideoiden webbiosoitteeet, kun minä joudun tyytymään suukkoihin ja lyhyisiin halauksiin ja kun jokaikinen yritykseni torjutaan tylysti ja jyrkästi, jotenkin liian varmasti.

Pikkuhiljaa nnouseva stressini näkyy tämänkin ihmissuhteen toiminnassa järkyttävällä tavalla. Olen niin kireällä hermojeni kanssa, että jokainen pienikin ilmaisu, joka välittää muuta kuin lämpöä, rakkautta ja hyväksyntää, saa minut useimmiten itkemään. Koita siinä nyt sitten selittää, etten voi sille mitään, tuntuu vaan niin pahalta.

Viimeisen viikon ajan tilanne on vain pahentunut: hän ei siedä eikä ymmärrä enää, miksi en tarkkaan pysty selittämään tunnepurkauksiani. Yleensä pidempiaikaisille huonoille kausille on aina selitys ja nyt, kun sellaista löydy muusta kuin hänen mukaansa heikosta tekosyystä on hän myös kyllästymisen lisäksi hieman peloissaan. Mikä kaiken läpikäymämme jälkeen voi olla niin paha, etten voi sitä hänelle ääneen sanoa?

Tekee pahaa, kun hän ei uskoa minua, mutta samalla olen itse siihen syypää. Olen monesti pitkittänyt tärkeiden asioiden kertomista pelkästään, koska pelkäsin reaktiotaan - yhtä poikkeusta lukuunottamatta täysin syyttä suotta - ja nyt käyttäytymisestäni on saatu mitta täyteen.

Ei siinä mitään, osaan hyvin kuvitella, miksi. Tällä kertaa ei ole kyse siitä, että jotain on käynyt tai joutuisin tuottamaan pettymyksen. Nyt kaikki pyörii sen ympärillä, voinko jäädä tänne vielä kesän jälkeenkin vai joudunko palaamaan takaisin Suomeen. Tiedän, ettei hän luota haluni aitouteen jäädä tänne, kun taas minä näen kaiken tämän ainoastaan puhtaana pelkona. Leikkiminen on loppu, nyt tehdään vakavia päätöksiä ja kannetaan antamiemme lupausten tuoma vastuu. Toisinaan sormukseni tuntuu kovin painavalta eikä aivan turhaan: ilman sitä olisin innoissani kotiinpaluusta.

Mutta ei kaikki niin ankeata ole. Vietän tyytyväisenä iltani kainaloonsa käpertyneenä televisiota katsoen tai lukien. Saan suukkoja päälaelleni ja toisinaan leukani jopa nostetaan, jotta hän ylettää suulleni asti. Kävelemme käsi kädessä ja etunimeni sijasta kuulen hellitelynimiä. Yhdessäoleminen on kevyttä emmekä tarvitse sanoja täyttämään tilaa. Ösin kääntyessäni hän kääntyy mukana, jottei menettäisi kosketuskontaktia.

En haluaisi olla yksi niistä tyttöystävistä, jotka nalkuttavat, mutta pikkuhiljaa alan saamaan tarpeekseni. Yhteinen aikamme on näinä päivän yhä edelleen hyvin vähäistä ja mikään ei saa minua niin alakuloiseksi kuin se, että tuon oven avatessani hän hakkaa pelikonsoliamme eikä sammuta sitä ennen kuin muutaman tunnin kuluttua saapumisestani. Hei hei, keskustelut, hyänä pitämiset, itsensä tärkeäski tunteminen.

Eniten risoo se, että tuo kapistus ostettiin, että voitaisiin yhdessä pelata ja käsi sydämellä vannoi, ettei historiani toistaisi itseään: että minun ei tarvitsisi vain istua vieressä ja katsoa, kun hän hakkaa ohjauskapulaa. Jos kaivan kirjan esiin, saan mulkaisun, että miten mä nyt sillä tavalla itseni suljen häneltä. Ihan kuin hän hirveän läsnä olisi.

Sen sijaan makuuhuoneen puolella tapahtuu taas. Enää en saa niitä kuluneita tekosyitä väsymyksestä ja muusta vastaavasta, vaan lakanat heiluvat kahdelta yöllä, vaikka töihin pitäisi kuudelta herätä. Mutta ilman hänen läsnäoloaan en voi kunnolla rentoutua, en päästää itsestäni irti ja minä en siitä niin paljoa irti saa. Etenkin, kun naimme sen sijaan että rakastelisimme.

Sunnuntaina polttaessamme alastomina tupakkaa hän heitti, että nyt on tehnyt ihan kaikkea kanssani, olisiko aika etsiä uutta peliin ja tiedän, että se oli vitsiksi tarkoitettu, mutta silti yksin nukkumaan mennessäni tunsin oloni yksinäiseksi. Enkä voi uskoa, miten huomaamaton kommentti se häneltä oli, etenkin näihin aikoihin!

En ole verisesti loukkaantunut, sillä tiedän taas jälleen ottavani kaiken hieman liian vakavasti. Meihinhän minun pitäisi luottaa eikä siihen, mitä alitajuntani yrittää väkisin uskotella. Tiedän stressaavani ja siksi kaikki on niin pirun vaikeata ja epämukavaa. Eikä se auta, että tämän vuoden puolella en muista tehneeni juurikaan mitään hänen kanssaan. Syntymäpäivänsä oli, mutta sen lisäksi..

Hän ymmärtää tilanteen ja lupasi, että lauantaina sään ollessa hyvä, ajamme noin neljä tuntia tämän maan lämpimään osaan ja syömme maailman parasta grillattua kanaa, istumme järven rannalla ja ajamme illalla takaisin. Viime ajoista kertoo kai aika paljon se, että olen valmis pettymään.

Ikävöin häntä jatkuvasti ja olen huolestunut, kun kaikki, kaikki, muistuttaa minua hänestä.

Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Olemme tavanneet ennen tätä päivää ainoastaan kaksilla illalisilla, nekin seurassa. Aistin koko ajan, että kaikki ei ole hänellä kunnossa enkä saa ulos kunnollista vastausta mihinkään kysymyksiin. Kai minun pitäisi arvostaa etuoikeutettua asemaani: minut pidetään vierellä huonoinakin hetkinä ja säästyn siltä groteskilta versiolta hänestä, joka muille tarjoillaan lautasella häpeilemättä.

En silti voinut olla olematta liian väsynyt ja pettynyt suhtautumaan haluamallaan tavalla maanantai-iltana, kun odotin kotiin onnellista ja tyytyväistä miestä, mutta päädyin itkemään kolme tuntia niin kovasti, että päätä särki vielä seuraavankin päivänä. Ainoa lohdutus oli se, että hänellä oli taatusti huonompi olo kokonaisen viskipullon jälkeen.

Mutta minä selvisin, hänkin. Vieläkin aina meitä miettiessäni, mieleni palaa ensimmäisiin oikeisiin treffeihimme, kun rankan yön jälkeen tapasimme kaupungilla. Muistan, miten pelotti pitkiin aikoihin hyvällä tavalla ja miten en jostain syystä jännittänyt sosiaalisia kykyjäni ollenkaan, niin kuin minulla normaalisti on tapana.

Vein hänet teelle isoon ketjuun ja häntä nauratti: luuli meidän saavan tavallista Liptonia tai vastaavaa eikä siis ensiksi ymmärtänyt intoani. Muistan sen, miten innoissaan hän oli siitä teepallosta (lehtiä sidottuna yhteen, joka hitaasti avautuu kuumassa vedessä) ja miten yllättynyt olin siitä, etten saanut tuhahdusta tai naureskelevaa kommenttia lapseninnostani. Muistan, miten en pystynyt keskittymään sanomisiinsa, koska olemuksensa oli niin kiehtova ja miten huomaamattani unohduin silmiinsä niin, etten huomannut vastata kysymyksiinä. Hän sulki silmänsä aina puhuessaan, nauroi lempeästi, kun takeltelin sanoissani. Se hän on minulle, se on hänen ytimensä ja tiedän sen, sillä olen nähnyt sen useasti ensimmäisen kerran jälkeenkin, usein jopa selkeämmin ja voimakkaammin kuin silloin.

Kai se on osasyy siihen, miten minä jäin kotiin väsymyksen riivaamana, mutta annoin luvan lähteä yhteisen kaverimme syntymäpäiville huolimatta vähäisestä yhdessä vietetystä ajasta viimeaikoina. Enkä minä ole edes katkera, en millään muotoa surumielinen. En uhrannut jotain korvaamatonta enkä anna kaikkeani, koska niin hyvän tyttöystävän kuuluu tehdä. En minä ole hyvä tyttöystävä eikä asia paremmaksi muutu, jos sellaista teeskentelen, mutta minä tunnen meidät - sekä yksilöinä että yksikkönä - ja alan pikkuhiljaa oppimaan luottamaan siihen.

Luulin aina, että parisuhteessa minun täytyisi pistää itseni pantiksi tavalla, joka ei minulle sovi. Kuin en olisi missään vaiheessa tarpeeksi hyvä, ellen todistaisi, että pystyn todella mukautumaan toiseen niin hyvin, että sovimme yhteen. Jos rehellisiä ollaan, sellaisia ovat kaikki aikaisemmat ihmissuhteeni olleet eikä niiden toinen osapuoli koskaan edes yrittänyt todistaa minulle asioiden olevan toisin.

Koen itseni onnekkaaksi, kun minulta ei odoteta mitään muuta kuin sitä, mitä tarjoamaan pystyn. Minusta on ihanaa, kun minulle suututaan, kun joskus olen uhrautumassa, tekemässä päätöksen, joka ei oikeastaan ole minun päätökseni vain se, mitä luulen minulta odotettavan. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin rakastetuksi kuin silloin, kun hän seisoo naamani edessä ja käskee olemaan rehellinen.

En pyydä jäämään, vaikka kai pitäisi, kun sillä ei oikeasti ole merkitystä. En käske lähtemään, kun tarvitsen vierelleni. Kaikki tämä suhteessa siihen, mitä hän tarvitsee ja kaipaa. Me sovimme yhteen - ei sitä tarvitse sen paremmin sanoa.

Kahden viikon naurettava työskenteleminen on hänen osaltaan nyt ohi ja silti odotan tässä tietokoneensa edessä vielä yli kaksi tuntia työpäivänsä päättymisen jälkeen, että selviää kotiin asti. Mielestäni kohtuuton odotusaika, kun työmatka on kokonaiset viisi minuuttia. Tunti sitten yritin soittaa, että koskaa sopii aloittaa ruuanlaitto, mutta puhelimensa on pois päältä.

Mulle riittää pikkuhiljaa. Mun täytyy olla olemassa, mulla täytyy olla sen verran väliä, että jos nyt onkin päättänyt lähteä kaljalle kavereidensa kanssa, että on sen verran kunnioitusta, että soittaa tulevansa myöhemmin. Hän tietää, että se on okei. Hän tietää, että vihaan tätä odottamista täydessä tietämättömyydessä ja että olen todella, todella saanut tarpeekseni.

Lauantaina pääsin näkemään kahden viikon työtuloksen, mutta juhli onnistumistaan ja hyvin tehtyä työtä muiden parissa. Minulle lyötiin vain avaimet kouraan ja neuvottiin, missä auto on. Moimoi, nähdään huomenna sitten jossain vaiheessa.

Istuin autossa hiljaa, vaikka muu seurue yritti ylläpitää keskustelua ja liittää minutkin siihen. Menin sänkyyn pettyneenä ja aivan liian väsyneenä ja odotin koko päivän, että se soittaa olevansa valmis. Kello kuusi illalla, hurraa! Rakkaudenosoituksena sain pikapanon syötyämme illallista ja kaksi sekuntia orgasminsa jälkeen kuorsasi merkkinä sikeästä unesta.

En ole aikoihin ollut näin yksinäinen, näin pettynyt, näin ulalla kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu. Ja kun en tiedä, mistä on kyse, saa mielikuvitukseni täyden vallan rakentaa kaikki pahimmat skenaariot siitä, mistä tässä nyt on kyse. Helvetti, mulla on sormus sormessa vasta neljä kuukautta, ei mun pitäisi pelätä nyt, että yhtäkkiä minussa onkin jotain vikaa.

Odotan vielä tunnin ja jos hän ei ole siihen mennessä tullut, minä lähden. Tiedoksi kaikille poikaystäville: kännykkä pidetään päällä ja jos viivästytte, ilmoitatte siitä heti, kun tiedätte. Säästytte paljolta eikä tyttöystävän tarvitse kärvistellä oman mielikuvituksensa armoilla.